Pääkaupunkiseudun opettajana tämä Kosusen tutkimusta käsittelevä lehtiartikkeli oli minulle aivan absurdi. En allekirjoita siitä juuri mitään. Yksi asia oli kuitenkin totta: koulua ei välttämättä vaihdeta ympäristön takia. Tuttu koulu on monille kuitenkin kivempi vaihtoehto kuin uuden opettelu, eikä ruoho välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolella. Harva jaksaa, varsinkaan virassa ollessaan, lähteä etsimään parempia vesiä, kun niitä ei välttämättä löydy niistäkään kouluista, jotka ovat kohtuullisen matkan päässä kotoa. Todelliset syyt työpaikan vaihtamiseen saattavat siis olla juuri niitä, joita tutkimuksessa esitettiin. Tässä artikkelissa on kuitenkin mielestäni maalattu tarkoitushakuisesti syyllistävä kuva keskiluokkaisista, lapsen koulua vaihtavista vanhemmista – aivan kuin opettajat olisivat asiasta yksimielisesti samaa mieltä tutkijan kanssa. Voi olla, että olen pääkaupunkiseudun ainoa opettaja, joka ei allekirjoita tämän artikkelin näkemyksiä. Epäilen kuitenkin vahvasti. Pääkaupunkiseudulla työskentelee arviolta noin 10 000 peruskoulun opettajaa, ja tutkimukseen osallistui 3 000 opettajaa. Kysymys kuuluukin: miten nämä opettajat valittiin tutkimukseen? Artikkeli antaa minulle vaikutelman vihervasemmistolaisesta viestinnästä. En usko, että koko tutkimuksen tulos voi olla näin yksipuolinen. Vai olenko todella pääkaupunkiseudun ainoita opettajia, jotka arvostavat oppimista enemmän kuin inkluusiota ja maahanmuuttoa? Epäilen vahvasti. Monet opettajat omaavat monikulttuurisuuteen ja DEI-ajatteluun liittyviä arvoja. Nämä arvot tuntuvat ohittavan laadukkaan opetuksen ja oppilaan maksimaalisten oppimisedellytysten arvon. PISA-tuloksetkin antavat syyn pohtia, miten hyvin nykyinen koulutusjärjestelmä onnistuu perustehtävässään. Artikkelissa nostetaan esiin muutamien opettajien kommentteja 3 000 opettajan aineistosta. Esille on nostettu juuri ne kommentit, jotka sopivat parhaiten haluttuun näkökulmaan. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat matkustavat kotimaihinsa useammin kuin monet suomalaiset luokkatoverinsa. Siksi kuvaus Pariisista tuntui minusta hieman kaukaa haetulta. Ei keskituloisillakaan lapsiperheillä ole varaa matkustaa joka syysloma. Aina on myös oppilaita, jotka eivät pääse matkustamaan lainkaan. Miksi juuri matkustaminen nostetaan tässä yhteydessä esiin? Se ei kerro juuri mitään. Entä tämä farkkuasia? Verryttelyhousuja saa kirpputorilta kahdella eurolla. Ostan itsekin lapsilleni vaatteita kirpputoreilta, vaikka olen opettaja. Ja suksia ei nykyään omista läheskään jokainen oppilas. Moni hiihtää vain koulussa, joten miksi perheen pitäisi ostaa sukset, joita käytetään ehkä muutaman kerran vuodessa? Tällaisten esimerkkien perusteella ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä perheiden yhteiskuntaluokasta tai lasten mahdollisuuksista. Kosunen kirjoittaa: ”Keskiluokkaisten oppilaiden kotona opittuja tapoja toimia saatetaan palkita koulussa, mutta työväenluokkaisista taustoista tulevien lasten toisenlaiset taidot eivät saa aina vastaavaa arvostusta. Tämä tekee koulupolulla etenemisestä keskiluokkaan samaistuvalle oppilaalle helpompaa kuin työväenluokasta tulevalle.” Mitä nämä toisenlaiset taidot konkreettisesti ovat? Tätä haluaisin todella ymmärtää. Koulussa pitää oppia lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan, opiskelemaan ja toimimaan muiden kanssa. Koulun tehtävä on antaa kaikille oppilaille valmiudet jatko-opintoihin ja elämään. Se edellyttää tiettyjen taitojen oppimista riippumatta siitä, millaisesta perheestä lapsi tulee. Pitäisikö koulusta tehdä jonkinlainen sirkus, jotta jokaisen mahdolliset erityistaidot pääsisivät esiin? Oppilaiden vahvuuksien tunnistaminen on tärkeää, mutta elämässä pärjääminen edellyttää tiettyjä tietoja ja taitoja, ja oppilaita pitää auttaa saavuttamaan ne. Koulu on koulua, ja sen tärkein tehtävä on varmistaa, että jokainen oppilas oppii mahdollisimman paljon ja saa riittävät valmiudet tulevaisuuteensa.