Muistelin sitä hetkeä, jolloin valheellisella rasistileimakirveellä ei enää ollut minulle väliä. Vuonna 2015 asuin Oulussa samaan aikaan kun länsirajalta suuntautui Suomeen valtava pakolaisvyöry. Se tarkoitti sitä, että suuri osa pakolaisista tuli juuri Tornion ja Oulun kautta. Kirkassilmäiset hampputukkaiset maailmanparantajat seisoivat innokkaina poliisiaseman edessä ”refugees welcome”-kylttien ja lämpimien vilttien kanssa. Nyt saataisiin vihdoinkin tänne ankeaan ja kylmään Pohjolan junttiperämetsään lämminhenkistä värinää! Nykyinen pääministerimme, eli silloinen sisäministeri satuili vakavalla naamalla, kuinka tulijoiden motiivien epäileminen on rasismia. Lehdet olivat täynnä kolumneja, joissa painotettiin auttamisen välttämättömyyttä. Olihan se meidän velvollisuutemme, koska suomalaiset olivat vastuussa orjalaivojen tervasta. Sisäministeriön kansliapäällikkö vakuutti, että kaikkien tulijoiden taustat tiedetään perinpohjaisesti. Jokaisen pakolaiseen satsatun euron piti tuoda kaksi euroa takaisin. Tulijat eivät kuitenkaan arvostaneet suomalaisten vieraanvaraisuutta. Vastaanottokeskuksen puuro oli niin ”dog food”, että huonojen olojen vuoksi piti järjestää mielenosoitus. Silloista pääministeriä koijattiin telkkarissa (”olen 17 ja voin todistaa sen”). Suomalaiset varusmiehet pistettiin kantamaan merkkivaatteissa maahan saapuvien kunniavieraiden matkalaukut. Tulijoiden mukaan tee oli pahaa, kaikki oli kallista, sää kylmä ja koko meidän sukupolvien ajan rakennettu maamme muutenkin perseestä. Yhtäkkiä omista bussilla taitetuista työmatkoistani tuli sietämättömiä. Työpaikkani lähellä sijaitsi vastaanottokeskus, ja yhtäkkiä bussivuorot olivat täynnä vierasmaalaisia, jotka huusivat puhelimeen, soittivat arabialaista musiikkia ja käyttäytyivät muutenkin häiritsevästi. Vastaanottorahasta riitti yöelämäänkin. Erään baarin jonossa portsari pyysi turvapaikanhakijalta henkilöllisyystodistusta, jolloin tämän seurassa ollut suomalainen blondi koki jonkinlaisen hermoromahduksen, joka alkoi lauseella ”etkö näe että hän on täysi-ikäinen” ja päättyi lauseeseen ”vitun rasisti!”. Portsari ei taipunut. Kamelin selän katkaisi lopulta jokin Ylen pakolaisilta, jonka tarkkaa nimeä en enää muista. Ohjelmassa levitettiin positiivista fiilistä, pohdittiin rasismia ja purettiin ennakkoluuloja. Tyypillisen syyrialaisen, afganistanilaisen tai irakilaisen tulijan sijaan pakolaisia edustamaan oli tuotu myanmarilainen perhe, jonka silmistä paistoivat sodan kauhut ja josta ei jäänyt epäilystäkään, että he ovat täällä aivan todellisesta tarpeesta. Tuon jälkeen olin aivan varma siitä, että suomalaisia pidetään todella tyhminä ja meitä käytetään hyväksi. Sitä ei kuitenkaan saanut sanoa ääneen omalla nimellä. Omalle työpaikalleni sattui tapaus, jossa Facebookissa toiminut Stasi-kyttääjien Silakkaliike oli masinoinut valituskampanjan ihmisestä, joka poikkeavan mielipiteensä oli tohtinut julkituoda. Se ei johtanut mihinkään, mutta yritys vahingoittaa elinkeinoa oli harvinaisen kova. Noista ajoista on nyt kulunut kymmenen vuotta ja mielipideilmapiiri on osiltaan tervehtynyt. Sopiikin siis esittää seuraava kysymys: mitä hyötyä näiden elintasopakolaisten vastaanottamisesta meille on ollut?