Trumpin ja Zelenskyin välien kiristyessä kannattaa katsoa hieman julkisten riitojen taakse. Oslossa käydään parhaillaan neuvotteluja, joiden merkitys ulottuu huomattavasti Ukrainaa laajemmalle. Panokset ovat poikkeuksellisen korkeat myös Euroopalle ja Suomelle. Mistä siellä oikeastaan keskustellaan? Tietojen mukaan amerikkalaiset, ukrainalaiset ja eurooppalaiset ovat valmistelleet kahta rinnakkaista kokonaisuutta. Ensimmäinen koskee Ukrainan tulevaisuutta, turvallisuustakuita, EU-integraatiota ja jälleenrakennusta. Toisessa hahmotellaan sodan päättämisen ehtoja, Venäjän ja Euroopan tulevaa turvallisuusjärjestystä sekä mahdollisuuksia sodanjälkeiseen taloudelliseen yhteistyöhön. Kyse ei siis ole vain tulitauosta tai rintamalinjoista. Neuvotteluissa voidaan joutua ratkaisemaan, millaiset takeet Ukraina saa uutta hyökkäystä vastaan, mitä Venäjältä edellytetään ja millaisille periaatteille Euroopan turvallisuus tulevaisuudessa rakennetaan. Trumpille nopea sopimus ja energian hinnan lasku olisivat myös sisäpoliittisesti arvokkaita saavutuksia lähestyvien välivaalien alla, mutta Euroopan turvallisuutta ei voida rakentaa Yhdysvaltojen vaalikalenterin ehdoilla. Juuri tässä Euroopan on pystyttävä asettamaan omat vaatimuksensa pöytään. Miten mahdollinen tulitauko turvataan? Mitä tapahtuu, jos Venäjä rikkoo sopimuksen? Kuka takaa Ukrainan turvallisuuden ja millä voimavaroilla? Millä ehdoilla Venäjän pakotteita voitaisiin joskus purkaa? Entä hyväksytäänkö ajatus siitä, että sotilaallisella voimalla voidaan saavuttaa pysyviä alueellisia ja poliittisia etuja? Euroopalla on tässä myös todellisia vaikutuskeinoja. Se rahoittaa Ukrainan puolustusta, päättää omista Venäjä-pakotteistaan ja joutuu kantamaan suuren osan mahdollisen rauhan turvallisuusvastuista. Siksi Euroopan ei pidä vain yrittää torjua huonoa sopimusta, vaan tuoda neuvotteluihin omat tavoitteensa ja keinot niiden toteuttamiseksi. Tässä tilanteessa nostaisin esiin myös presidentti Stubbin toiminnan. On nimittäin varsin huomionarvoista, että Ukraina on pyytänyt nimenomaan Suomea ja Norjaa järjestämään näitä keskusteluja. Stubb ja Norjan pääministeri Støre ovat onnistuneet rakentamaan toimivat yhteydet sekä Ukrainaan että Trumpin hallintoon. Nyt mukana ovat myös Witkoff ja Kushner, joiden on määrä jatkaa keskusteluja Venäjän kanssa. Paljon tästä diplomatiasta tapahtuu julkisuuden ulkopuolella, mikä on varmasti viisasta. Emme tiedä, kuinka paljon Suomi pystyy lopulta vaikuttamaan lopputulokseen, mutta jo se, että olemme mukana näissä keskusteluissa ja pystymme välittämään Euroopan turvallisuushuolia suoraan Trumpin lähipiirille, on merkittävä asia. Pidän tätä Stubbin erityisenä ansiona. Juuri tällaisessa tilanteessa toimivien henkilösuhteiden ja luottamuksen arvo näkyy konkreettisesti. Sitä pitää osata arvostaa yli puoluerajojen. Suomen näkökulmasta kysymys ei ole vain siitä, millaisen rauhan Ukraina saa. Kysymys on myös siitä, millaisen Venäjän kanssa me joudumme elämään tulevina vuosikymmeninä. Siksi meillä on näissä neuvotteluissa paljon enemmän pelissä kuin ehkä ensisilmäyksellä ymmärrämme.